joskus mä tahdon saada ton jätkän, ja toisinaan taas vaan unohtaa sen

sanonko että voi vttu tätä mun armaan läppärini nettiä! tässä on joku sisäänrakennettu mokkulanpoikanen ja toisinaan tämä toimii ihan suht moitteettomasti ja nopeasti mutta aina välillä ei tästä oo yhtään mihinkään. kuten esimerkiksi koko tällä viikolla..... koneella ei oo jaksanu olla ku netti pätkii jatkuvasti ja lause "yhteyttä ei voitu muodostaa sivustoon x" tulee varmaan jo kohta mun uniin. nyt näyttää yllättävän lupaavalle, käväsen koputtaan puuta ennenku alotan varsinaisen paasauksen =))

tämä viikko on mennyt yllätys yllätys töitä tehdessä ja lukiessa. rakastan oulun kaupunginkirjastoa! <3 siellä oon lueskellu niin viime keväänä yo-kirjotuksiin kuin nytkin pääsykokeisiin ja siellä tulee luettua aivan eri tavalla ku kotona. siitä lähtien ku hoksasin että lukusalissa ku on pakko lukea ja siellä ei voi mittään älytöntä touhuta ku ympärillä on muitaki ihmisiä opiskelemassa nii en oo muualla osannukkaan lukea. ja sitä paitsi suuri vaikuttaja on myös se että se koko ympäristö inspiroi lukemaan ihan hullulla tavalla! muutki lukee ja opiskelee ja kirjasto on muutenki paikkana sellanen jännä, en osaa selittää. tosi monet kaverit ja tutut lukee kans siellä ja on aina yhtä huvittavaa huomata että lukusalissa on joka kerta samat naamat :D ja onpahan porukkaa jolle vinkata että nyt kahville alas! huomenna on ihanaakin ihanampi vapaapäivä joka tosin kyllä kuluu tämän jo monta kertaa mainitun lukemisen parissa mutta i don't mind at all.

sitten ihan "oikeista" asioista. tällä viikolla ja muutenkin kyllä viime aikoina on vähän tökkiny kaiken kaikkiaan, ollu vähän alavireinen fiilis ja uupunu olo. sekä ihan puhtaasti on myös vituttanut, tosin oon huomannu että ite vaan luon sen aivan turhaan turhista ja VANHOISTA asioista. työt ei oo jaksanu kiinnostaa ja tuntuu että laskee jokaista minuuttia ja ajattelee että kuinka monta tuntia vielä jäljellä. luulen että nyt kun pääsykokeisiinkin lukee niin vähän alitajuisestikin tulee ne ikuisuuskysymykset esiin ens syksystä; missä opiskelen, mitä opiskelen, opiskelenko ollenkaan? vappu oli se viimenen niitti sille tunteelle että pakko päästä kouluun! olla osa jotakin yhteisöä, tutustua uusiin ihmisiin ja avata uus jännä sivu elämässä. kait se myös kauhistuttaa että entä jos oikeesti löydän itteni ens lokakuussa kaupan kassalta ja tulee toinen samalla kaavalla toistuva välivuosi. mutta oon myös ajatellu että nyt tekee parhaansa eikä ajattele liikaa sitä että entä jos ei pääsekkään kouluun. se on yksinkertasesti sen ajan murhe ja sitä vatvotaan sitten, mutta one thing is for sure, jos en pääse kouluun nii sitte kyllä teen jotaki aivan erilaista sen vuoden ajan.

jotenkin muutenkin on ollu sekava olo. määhän olen luonteeltani aika sellanen miettijäihminen, hermoilen ja stressaan laittomia määriä ja jos joku asia mua jää vaivaamaan nii ahdistun jos en saa sitä selvitettyä. tää oli jopa aika överiä nuorempana mutta nykyään oon jo osannu asettua vähän välimaastoon. silti oon aina ollu se osapuoli riidoissa joka on heti halunnu sopia ja katunu negatiivisia sanojaan samantien, vihaan riitelyä niin paljon ja mun on vaikea olla kellekkään oikeasti vihainen. toki ihmiset osaa turhauttaa ja ärsyttää, sehän on luonnollista, mutta minkäänlaista kunnon vihanpitoa en halua kenenkään kanssa harrastaa. enkä voi KÄSITTÄÄ sellaista että pitää ruveta mököttämään tai olla muuten vaan pelkuri eikä puhua asioista! voi luoja kuin paljon sitä vihaankaan. great, lakaistaan vaan kaikki maton alle ja katotaan miten pommi kehittyy. ja hankalahan se on yksin ruveta selvittelemään asioita jos toinen osapuoli ei sano sanaakaan. varsinkin jos ikäluokaltaan noin kakskymppiset ihmiset harrastaa tätä niin nään punaista samantien. täytyy nostaa esimerkiksi kyllä yksi henkilö jolle olis täydet oikeudet olla umpivihainen ja joka teki juuri näin että mitään ei selvitetty ja mistään ei puhuttu ja en saanu koskaan tietää mitään totuuksia hänen suustaan, ja edelleenkään ei ole mitään tekemistä tämän ihmisen kanssa. oon itsestäni kyllä kieltämättä ylpeä siinä mielessä että oon päässy etenemään niin hyvin, ja nykypäivänä asia on jo ihan ok. aluksi nimenomaan olin vihainen ja raivona, nykyään ei oikein tunnu miltään. as long as ei tarvi enää sotkeutua niihin asioihin ja tähän henkilöön niin kaikki on hyvin. tästäkin vois kirjoittaa varmaan romaanin mutta on muuten helpottavaa huomata kuinka ei tee edes mieli! yks kaverikin kysy yks päivä että kerrohan nyt tarkemmin se juttu ja mää huomasin aidosti vastaavani että "en jaksa puhua siitä nytten". mikä ihana tunne!

"mistä tiedän että kuka on oikea?

kun toinen on pitkä, joku toinen on soikea

joku on hullu ja joku on kaunis

toi on härkä ja toi on kauris"


nyt päästiinkin jo vähän syvemmälle tähän ihmissuhteiden monimutkaiseen maailmaan. mulla ei oo pitkään pitkään aikaan ollut sellaista ns. oikeaa ihmissuhdetta ja myönnän että olen vähän skeptinen ja viihdyn vapaalla jalalla. mutta totta kai sitä on kaikenlaisia yritelmiä ollut ja haluakin jo asettua enemmän aloilleen mutta aina käy silleen, että kun jotain pysyvämpää olis tarjolla niin ei muka haluakaan ja alkaa ahdistaa. en tiedä onko se jotain itsesuojeluvaistoa ja onko kyse jostain tunnevammautumisesta (kyllä, uskon kyseiseen ilmiöön) tai onko musta vaan tullut hirveän kyyninen. en sitäkään ominaisuutta halua liikaa itselle. ja loppupeleissä rakastan sitä niin paljon että saa itse mennä ja tulla miten haluaa, ja taidanki olla vähän jo liian tottunut siihen. ajatus siitä, ettei oliskaan enää sitä tietynlaista vapautta ei houkuttele yhtään. ja ihan niinku parisuhde muka joku vankila olis, kyllähän olen parisuhteissa ollut ja sillonkuin kyseessä on ollut oikea ihminen niin se alkukankeus on kyllä haihtunut. parisuhdehan on ihana asia ja haluan ehdottomasti sellaisen löytää, mutta miksi tuntuu silti ettei vielä ole mikään kiire? nuoruus on vielä kesken, asioita koettu ja kokematta ja monia ihmisiä tapaamatta. mutta kun katselee läheltä joitain kavereita jotka on parisuhteessa ja viettävät aikaa omien poika/tyttöystävien kanssa niin tuleehan siinä sellainen olo että ihanaa kun tuollaista voi tapahtua ja se voi tapahtua myös mulle. yksinäisyyden hetkinä ei mitään muuta haluaiskaan kun jonkun siihen viereen, ja kyllä tässä vuoden aikana on korostunut tuo läheisyyden kaipuu ihan eri tavalla.

ja sitten on taas niitä ihmisiä joiden kanssa on aina sellainen thing. ihmisiä joista ei pääse yli eikä ympäri muttei kuitenkaan ikinä kunnolla käsiksi. yleensä näiden ihmisten kanssa kanssakäyminen on melkoista vuoristorataa, eikä sitä välttämättä ymmärrä miksi aina tuntuu olevan ns. jännitettä välissä eikä ikinä tunnu että ollaan vaan kavereita muttei kyllä olla sen enempääkään. jotenkin koen sellasen säädön ihan jännäksikin mutta liika on liikaa ja paha juttu on että sen tajuaa vasta jälkeenpäin kuinka pitkään saattoi antaa jonku tämmösen suhteen jatkua. sitten ihmettelee että vois yrittää olla oikeasti tästä lähtien ihan kaveri kun se osa skipattiin viimeks, muttei se kyllä niinkään enää mene. muutenkin koko säätämisen käsite on mahotonta määritellä ilman sitä faktaa, että jonkunasteiset tunteet on AINA pelissä. se on väistämätöntä! ja inhottavaa on, että monesti nämä ihmisetkin sitten jäävät mieleen pyörimään mutta ei silti niin suuresti että kokis tarpeelliseksi tehä mitään. ei masenna, ei tunne surua tai mitään, mutta vaan ärsyttää. varsinkin jos viimeinen tapahtuma sen ihmisen kanssa on jäänyt epäselväksi mustumaan mieleen. ja jossaki vaiheessa taas huomaa että hahhaaa meni jo, miten jaksokaan ees miettiä. siinä vaiheessa ymmärtää sen että there was nothing real at all.

mene pois
et lähelle tulla saa
en voi enää horjahtaa
koska nyt se on kerrasta poikki

jo kaks kertaa

jäätiin kiinni muistat varmaan

syytettiin viiniä

nyt se on

hitto se on

kerrasta poikki

enkä yksin voi elää
etkä säkään tähän jää
tai ota mua mukaan
eihän sulle kelpaa kukaan

hyvin tiivistetty chisulta, nyt nukkumaan kunnon unet ennen huomista lukemisrumbaa! palaamme asiaan 8)