tämä viikonloppu on ehkä Oulun kesän "koho"kohta qstock-festivaalin raikuessa keskustan tienoilla, mutta missä heli on? heli on porukoilla evakossa koska a) festari järjestetään 500 m päässä oman kämpän alaovesta ja melu ei ehkä kannusta nukkumaan hyvin puoli kuudelta heräämistä varten ja b) jos olisin kämpille jäänyt niin joku sankari olisi aivan taatusti houkutellut mut "pikaisesti käymään" jossain istuskelemassa ja tadaa, tuloksena on järkyttävä väsymys 8-tuntisen työpäivän seurana. tuntuu vähän oudolta kieltämättä viettää koti-iltaa samalla ku kaupungilla jytää musiikki ja koko kaupunki on liikkeellä, jostaki syystä tällaiset joukkotapahtumat saa mut aina jotenkin levottomaksi. se kun tietää että vaikka kuka voi tulla vastaan ja ei yhtään tiedä miten ilta etenee :D ja aika meneväksi ihmiseksi tunnustautuneena voin kertoa että harvoin on lukiovuosista lähtien jäänyt väliin isoja sosiaalisia tapahtumia mutta toisaalta nuorempana joskus yläasteiässä olin ihan älytön kotihiiri. nyt saunassa käyneenä ja kunnon kotiruokaa hyvin syöneenä ei tulis enää mieleenkään lähteä mihinkään muualle kuin omaan sänkyyn nukkumaan ja töiden kautta huomenna sitten lähteä liikenteeseen tämänkin illan edestä!
if you love it like i love it
and you feel what i feel inside
if you want it like i want it
then baby let's get it tonight
täällä kotopuolessa on jotenkin aina niin rauhallista. aina ku tänne tulee niin jo lähikauppaankin kävely on kunnon walk down the memory lane, kamala haikeus valtaa mielen aina! tuntuu että yläasteajoistakin on miljoona vuotta ja lukiostakin ihan kiitettävä aika vaikka tosiasiassa vasta vuosi sitten lakki oli painettuna päähän. ehkä se on totta että aika kultaa muistot mutta oon aika varma että silloin ite hetkissä on ollu ihan kelpo fiilis.
pari kuvaa arkistojen kätköistä!
tällainen minipostaus illan päätteeksi! laitoin herätyksen soimaan kello 6.55 ja näyttö ilmoitti lohduttomasti että "aikaa herätykseen 7 tuntia ja 36 minuuttia". se on vielä ihan ok mutta jos hetkenkin enää tuhlaan kallisarvoista nukkumisaikaa niin aamulla kyllä varmasti vituttaa vaikkei mihinkään lähtenytkään rilluttelemaan. hejdo siis :)
täällä sitä taas ollaan! alkuviikko on sisältänyt perusihmettelyn lisäksi ihan mielenkiintoisia yksityiskohtia joiden pohjalta täytyy avautua näistä ajatuksista jotka noin yleisellä tasolla liittyvät ihmissuhteiden sotkuiseen verkkoon.
primadonna girl, yeah
all i ever wanted was the world
i can't help that i need it all;
the primadonna life, the rise and fall
päivän kysymykset: miksi ihminen ei osaa arvostaa sitä mitä hänellä on juuri silloin kun hänellä sitä on? mikä saa ihmisen tekemään sellaisia asioita joita esim. parisuhteessa olevalla ei ole lupaa? onko kyse siitä, että ihmissuhteissa ei voi koskaan tyytyä siihen mitä on tarjolla? täytyykö jalkaa pitää oven välissä sen varalta että ilmaantuu jotain vielä parempaa vai siksi, ettei kertakaikkiaan uskalla heittäytyä mukaan täysillä?
tiedän että on olemassa ihmissuhteita joissa tällaisia pointteja ei välttämättä tarvitse ees ajatella. luottamus on sataprosenttinen ja parhaimmassa tapauksessa välittäminen on aivan aitoa eikä keskittyminen harhaile ympäriinsä. mutta tapauksissa joissa vahinko jollain tapaa käy on aina oltava joku motiivi sille miksi typeryyksiä meni tekemään, joten miksi nämä motiivit kuulostavat monesti tältä: "en oikein tiiä, en osaa selittää, siinä vaan kävi niin." tuntiessaan olonsa loukatuksi kaikki ovat selitystä vailla ja joskus sen saaminen on raivostuttavan vaikeaa ja kun sen saa tajuaa ettei kuullut mitään ahaa-elämystä aiheuttavaa.
ja miksi tämäkin: miten jotkut ihmiset joilla on joskus ollu pokkaa tehdä jotain todella ikävää toiselle viitsivät tulla jälkikäteen märisemään niin kovin anteeksipyytävinä päästäkseen takaisin toisen elämään (tai housuihin....) ja vieläpä olettaa, että tämä comeback tapahtuu automaattisesti? jos on käynyt hyvin nii yli on jo päästy muttei sellaisen ihmisen kanssa pysty todennäköisesti koskaan olemaan aivan neutraalisti. jos tunteet on kadonneet kokonaan niin fine, loistohomma, mutta jos tilanne on aiheuttanut aikoinaan niin pahoja fiiliksiä että voi sanoa ns. horjahtamisvaaran olevan edelleen olemassa niin parempi vaan ettei se ihminen tule enää takaisin. helpostihan sitä kuvittelee olevansa täysin okei jos ei oo toisen kanssa tekemisissä pitkään aikaan mutta yhtäkkiä kun seistäänkin vierekkäin niin ylipääsystä huolimatta vanhat mylläkät lähtee liikkeelle. ja se on inhottavaa sillä omiin tunteisiin on hankala vaikuttaa. en tarkoita sitä että kokis ainoastaan jotain voimakkaita ihastumisen tunteita uudelleen vaan mm. ahdistusta ja pelkoa liittyen siihen että eihän varmasti enää joudu siihen samaan pyöritykseen nyt kun toinen siinä vieressä muka viattomana selittelee vaikka elämän perusarkikuvioitaan. ja hyvät ihmiset, tässä taas yksi hyvä kysymys: minkä takia palata sellaiseen ihmiseen jolta on saanut huonoa kohtelua? minkä takia edes viettää jonkun sellaisen ihmisen kanssa aikaa? syvissä tunteissa antaa helposti paskakäytöksen anteeksi ja sokeasti tanssii toisen pillin mukaan, ja mikä pahinta, samalla tiputtaa oman ihmisarvonsa miinuksen puolelle. niistä muserretun itsetunnon syövereistä saakin kaivella itseään sitten hyvän tovin ylös ja silti toisen mahdollisesti tullessa hiljalleen takaisin kylkeen kiinni ei muista ainuttakaan näistä asioista, pelkästään sen kuinka mukavaa on ollut. petollista. mehän toki olemme vain ihmisiä, meillä on tunteet joille emme voi mitään mutta joskus toivoisi järjen toimivan hieman paremmin samanaikaisesti. helppohan se on jälkeenpäin todeta että olinpa idiootti ja helppo on moralisoida muille vastaavissa tilanteissa oleville että 'älä nyt helvetti ala millekkään sen kanssa (enää), siinä ei oo mitään järkeä'. virheistä viisaampana toisella kierroksella osaa ehkäpä jo hokea itselleen että nyt pysyt kovana eikä ole varaa ottaa sitä riskiä. kunpa se vain riittäisi. voi hyvänen aika!
mene pois
et lähelle tulla saa
en voi enää horjahtaa
sillä nyt se on kerrasta poikki
ja kaks kertaa
me jäätiin kiinni, muistat varmaan
syytettiin viiniä
nyt se on, hitto se on
kerrasta poikki
once upon a time we fell apart
you holding in your hands the two halves of my heart
oh oh, oh oh
i can't believe how you looked at me
with your james dean glossy eyes
with your tight jeans and your long hair
and your cigarette stained lies
siinäpä vähän kanavoituja fiiliksiä itse parhaimman välittäjän eli musiikin kautta. ps, jos ette ole tuota lady gagan livevetoa speechless-kappaleesta kuulleet niin äkkiä nyt soimaan!
etin jotain kuvia postaukseen ja tämmönen pamahti ruudulle :----------------D
räkänen nauru raikas varmasti ulos asti!
tässä paasatessani huomasin kuinka loppua kohden alkoi ihan tosissaan ottaan päähän tuollanen keskenkasvuinen vastuuttomuus! omasta elämästä ja teoistaan siis toki on aivan itse vastuussa ja jos haluaa elää jonkulaisen kieroutuneen moraalin ohjaamana niin go for it. eiköhän siinä jonain päivänä huomaa polttaneensa monet sillat ja tuhonneensa ihmissuhteensa palasiksi, eli toisin sanoen voi todeta olevansa vähän yksin. jännä ku aina oon ollut suht kiltti ihminen ja inhonnut riitelyä/välienselvittelyä/välirikkoja enkä ole osannut olla yhtään pitkävihainen niin ilmeisesti kun jotakin tarpeeksi inhottavaa tapahtuu niin osaa toimia oman itsensä parhaaksi vaikka siihen liittyisikin yllämainittuja juttuja.
näin muista aiheista lopuksi: operaatio vaasa alkaa lähestyä päivä päivältä ja samalla vahvistuu hyvä fiilis! postiluukusta kolahti eilen vuokrasopimus johon laitoin nimen alle viidessä sekunnissa ja tässä kohta lähden kiikuttamaan sitä oranssiin lootaan takaisin postin kuljetettavaksi. välillä on edelleen vaikea tajuta että hei, this is happening and it's happening to me! melkosta haparointia ja tuskien taivalta on ollut löytää se joku oma polku jota edes jonkun aikaa kulkea, eikä se ehkä tunnukaan tällä hetkellä maailman normaaleimmalta että nyt muka kolmeksi vuodeksi eteenpäin joku runko jonka ympärillä elämä toimii. mutta en valita, uusia haasteita odotellessa =) ja näihin valoisiin tunnelmiin tämä ihmissuhdeguru lopettelee ja lähtee valmistamaan jotain ihanaa iltapalaa itselleen, take care everyone!
aivan hävyttömän pitkiä nämä mun postausvälit! puolustaudun nyt sillä että taas(kin) on ollut yhtä häsläystä, opiskelupaikan tuoma järjestely ja säätäminen sun muu ihana on aika in nyt mun elämässä. heti aluksi täytyykin hehkuttaa että minulla on nyt ihana pieni kämppä Vaasassa! tehtiin porukoiden kanssa trippi sinne alkuviikosta ihan näiden asuntonäyttöjen takia ja täytyy sanoa että koko reissu avarsi mieltä positiivisempaan suuntaan koko asian suhteen. viime ajat on ollu melkoista seilaamista innostuneisuuden ja järkyttävän ahdistuksen välillä, ja silloin kun on ollu suht neutraali olo on halunnu vaan antaa asian olla eikä tehdä mitään päätöksiä saati ajatella koko hommaa. niinkuin varmasti monet saattaisivat sanoa, ehkä ylireagoin mutta for real; ei se minusta kovin yksinkertainen homma oo lähteä yksin asumaan vieraaseen kaupunkiin josta ei tunne yhtään ainutta vastaantulijaa. jotenkin punnitsee koko ajan sitä että tekeekö oikean valinnan, entä jos ei viihdy ja entä jos sitä ja entä jos tätä. paniikin tunne korostuu jos erehtyykin ajattelemaan sitä kuinka valmis paketti oma elämä on täällä ja tässä näin, parhaiden ystävien ja muistojen kanssa. mutta sitten jatkan ajatusta siihen pisteeseen jolloin huomaan miettiväni että entä jos se elämä on jo vähän liian tuttua ja turvallista, ja että kaipaako oikeasti jotain vaihteluakin. kaikkea tulee ihan hirveä ikävä, sen tiiän, mutta pikkuhiljaa tässä alkaa vahvistumaan tunne siitä että tämä on oikea ratkaisu.
ja eksyin tietenkin taas aiheesta! eli siis nappasin Vaasan keskustasta loistopaikalta yksiön jonka neliömäärä ei päätä huimaa: huikeat 21,5 neliötä tilaa asuttaa itseni ja kamani. verrattuna tähän nykyiseen ei myöskään kovin neliörikkaaseen asuntoon uus kämppä on oikeasti pieni, siis ihan oikeasti :D mutta se saa pienuutensa anteeksi olemalla remontoitu ja tosiaan niin keskeisellä paikalla! seriously, koska olen tämän opiskeluasian takia ollut välillä niin raivona ja hukassa niin nyt saan kyllä olla onnellinen siitä että löysin niin huipun asunnon. fiilikset parani ihan älyttömästi ja nyt tuntuu että innostus on taas paljon suurempi. siellä ku kierreltiin niin tajusin etten mää mihinkään pikkukylään oo muuttamassa (aluksi tuntu että 60 000 asukasta on aivan minimaalinen määrä) koska esim. kaupungin keskustakin oli aivan jotain erilaista verrattuna Ouluun, käytän _termiä_ "helsinkimäinen"; avaraa ja iso tori keskellä kaikkia liikkeitä yms. käytiin myös tutustumassa itse kouluun ja hyvältä vaikutti! oli aika päätähuimaava fiilis ku siellä kävellessään ajatteli että täällä mää tuun sitte syksyllä olemaan. kertakaikkiaan palkitsevaa nyt älytä ettei enää ajattele nii kauhuissaan tulevaa muuttoa! melkeinpä sellanen olo ettei malttais ees odottaa. AWESOME !
sain työtkin sumplittua siten että viimenen kassalla istuminen vähään aikaan tulee olemaan 5. elokuuta. senkin fiiliksen voin vaan kuvitella ku vuoro sinä päivänä loppuu! melkein vuosi takana samoja hommia ja monen monta kyllästymisen hetkeä myöhemmin voi todeta tehneensä työt hyvin ja olleensa helvetin ahkera. kiitollisena voi lisätä uuden työpaikan ansioluetteloon ja olla tyytyväinen kehittyneisiin asiakaspalvelutaitoihin. lopuksi voi kuitenkin taas muistaa sen kuinka turhautunut ja väsynyt on ollu ja siten hyvällä omallatunnolla haistattaa pienet paskat koko hommalle. i made it! katotaanpa vaan nii kohta teen opiskelun ohella iltaa ja viikonloppua jossain k-marketissa....................
!!!!!!!!!
mielessä olis muutamakin aivan muu juttu josta kirjoitella mutta koska on myöhä ja ajatus takkuaa kenties sängyllä lojuvan uuden cosmopolitanin (maailman typerin lehti, i know) takia tai pausella olevan frendien kasikauden takia niin taidan säästellä myöhempään. frendit on muuten aivan kirkkaasti paras sarja koskaan, luulis että kyllästyy jatkuvien uusintojen myötä mutta ku hetkeen ei oo seurannu niin kummasti maistuu kattoa kaikki kaudet putkeen, ah ah!
ps. lupaan postata tästä lähtien useammin, oikeasti. <3
en nyt tiedä mikä tarkalleen mättää mutta joku kyllä mättää. oletan että oon tuosta koulupaikkatiedosta edelleen sekasin enkä oo sisäistänyt asiaa kunnolla. oletan myös että kahdentoista peräkkäisen iltavuoron jäljiltä oon edelleen uupunu ja koen oloni jotenki sosiaalisesti hankalaksi (olen siis ollut töissä kaikki ne tunnit jolloin muu maailmaa liikkuu, jeejee) mutta tämä väsymyksen määrä taitaa juontua jo paljon pitemmältä aikaa. englannin kielen sana exhausted sopis varmaan parhaiten kuvaamaan olotilaa tällä hetkellä. johtuuko lie siitä että oon _töissä_ 40 tuntia viikossa vai siitä että elämän rytmi on hieman epäsäännöllistä, again, kiitos vuorotyön. näiden toteamuksien perusteella ei siis tarvitse olla nero tajutakseen että väsymys ja sen muut sivuoireet ovat syntyneet siinä kassan tuolissa. välillä huomaan ajattelevani että voisin ja haluaisin nukkua viikon putkeen ja koko kroppa on ihan järkyttävässä kuormitustilassa. ilta- ja yöeläjä kun olen niin aikainen nukkumaanmeno on yksi suurimmista vaikeuksista, ja vaikka menisinkin ajoissa nukkumaan nii uni ei silti tunnu olevan vastaus tähän ylikuormitustilaan.
tässä työpäivän jälkeen päätin kanavoida huonoa fiilistä siivoamalla. minä, joka tunnetusti en ole se kaikkein siistein ihminen, olen alkanut oikeasti häiriintymään siitä jos on ihan hirveän paskasta. ja häiriintynyt taidan olla myös siinä mielessä että siivoan mielummin kuin otan vaikka päikkärit tai lähden kauppaan ostamaan jotaki hyvää saadakseni paremman verensokerin vai miten se nyt mennee. näin sotkusella ihmisellä 27,5-neliöisen koirankopin asuttaminen vaatii luovuutta siinäkin mielessä, että kuinka täällä säilyy järjestys. no, nyt on siistiä ja tuntuu että on helpompi hengittää ilman niitä vaate- ja villakoiravuoria, mutta silti asiat myllää mielessä niinku jotaki maailmanlopun alkua olis just sattunu.
god i hate this feeling! ei mitään hajua mistä tätä kaikkea alkaa purkamaan, ainoastaan sen tiiän että töissä tuun olemaan korkeintaan elokuun ekan viikon ja sitten loppuu. miten helvetissä mun pitäis tässä jo valmiiksi väsyneessä olotilassa alkaa etsimään oikeasti kämppää ja vieläpä toisesta kaupungista? kyllä musta tämä opiskeluasia vaatii nyt melkosen keskittymisen ja sen että sen nyt edes ensin SISÄISTÄIS. sitten kun se sisäistäminen tapahtuu niin varmaan kaikki käytännön asiat alkaa sujumaan vähemmän väkinäisellä otteella.
ilmoituksia kämpän tarpeesta olen jo laittanut ja muutama tarjous on tullut yksityiseltä sektorilta. tällainen ehkä noin 50-vuotias nainen soitteli tänään ja tarjosi isosta kaksiosta parvekkeellista huonetta, eli siis soluasumista. meinasin jo pullauttaa ulos että "kiitos, mutta ei kiitos" mutta kuuntelin kuitenkin loppuun selostuksen ihanista pinnoista, "halvasta" vuokrasta (380 e kuussa soluasumisesta on musta aika paljon) ja täydellisestä sijainnista keskustassa. ei sillä, että soluasuminen olis välttämättä tuhoon tuomittu idea. en pelkää oikeastaan sitä millainen kämppis siellä olis, vaan sitä, etten vois ite elää yhtä vapaasti. hyvä esimerkki tästä vapaasta elosta on se, että musiikki on rakas harrastus mulle ja laulan/soitan silloin kuin haluttaa. en ihan varmasti viittis soluasunnossa laulaa ihan millon vaan itteä laulattaa enkä vois tehä sitä ilman että tuntisin olon epämukavaksi. jos jo nyt täällä (ihanassa) yksiössä tuntuu välillä että kumpihan naapuri on valmis listimään mut ensin laulamisen takia, yläkerran vai seinänaapuri, niin minkähänlainen ongelma tästä syntyis solussa. no, mainitsin sitten tästä asiasta juuri tälle naiselle joka uteliaana jakso kysellä että minkä takia se soluasuminen ei houkuta yhtä paljon kuin yksinasuminen. kerrottuani syyn sieltä tuli tällainen vastaus: "joo eipä sitä ehkä sillon kannata paljon muitten kans asua jos on tuollainen melua aiheuttava harrastus. eihän siitä kaikki oikein tykkää ja kerrostaloonkaan ei kovin mielellään oteta musiikkia harrastavia ihmisiä." siinä vaiheessa otti päähän ja teki mieli alkaa huomauttamaan siitä kuinka asukkaalla on täysi oikeus tehdä aivan mitä haluaa omassa asunnossaan päiväsaikaan, voi hyvänen aika! pitäiskö ihmisen kieltäytyä muuttamasta kerrostaloon siksi koska laulaa/soittaa harrastuksekseen? instead kerroin semikohteliaasti ottavani yhteyttä myöhemmin jos on vielä kämpälle tarvetta. not gonna do that, enkä kyllä uskokaan että se vuokranantaja ottais tällaista meluhaitallista asukasta asuntoonsa =)
vautsi kuinka tuntuuki että on paljon asioita joita täytyis saada ulos sanottua. tässä olis yksi tilaisuus puhua henkilölle x kaikki ne patoutumat ja pahat fiilikset joita on joskus ollut yhden ikävän asia x:n takia, mutta enpä tiiä. joskus ajattelin että kun se päivä tulee että sellanen tsäänssi on niin sillon aion myös toteuttaa kaiken mutta kummasti aika tekee temppunsa eikä sellanen tunnu enää kovin tärkeältä. it was then, now is now. miksi palata aikoihin jotka on joskus käyny todella kipeää, miksi puhua ihmiselle joka on kohdellu sua huonosti, ilman jota on pärjännyt loistavasti sittemmin ja jonka kanssa ei halua olla enää tekemisissä. toisaalta kokisin myös jonkunlaista helpotusta saada sanottua asioita ja myöskin kuulla toiselta selityksiä.saapa nähdä miten käy!
syvät anteeksipyynnöt aivan liian pitkästä blogihiljaisuudesta! on ollut aika hektistä ja paljon on ehtiny tapahtua monella eri elämänalueella, vois sanoa että monta juttua ratkes samanaikaisesti lyhyessä ajassa. viimeaikoina elämää hallinnut jäätävä väsymys ja kyllästyneisyys työntekoon aiheutti fiiliksen siitä että jotain jännitystä tähän elämiseen kaipais. no, perjantaina 29.6. postiluukusta tipahti tällaisella tekstillä alkanut kirje :
"Sinut on hyväksytty Vaasan yliopiston filosofisen tiedekunnan
opiskelijaksi humanististen tieteiden kandidaatin ja filosofian
maisterin tutkintoihin; viestinnän, nykysuomen ja englannin
kandidaattiohjelmaan."
PÄÄSIN SINNE SAAKELIN KOULUUN!!!!!!! Kaikki ne tuskaiset kirjastolla vietetyt tunnit tuotti tuloksena siis TÄMÄN tekstin lukemisen siinä kirjeessä joka postiluukusta tipahti perjantaiaamuna. Eka fiilis oli selkeä, tuntu aivan mahtavalta ja hypin ympäri kämppää puhelin kädessä soitellen kaikille ilouutista. Sitä kuin mielissään olin ei voi tässä sanoin kuvailla tarpeeksi hyvin! Ilo vaihtui päivän mittaan moneen eri tunteeseen joista päällimmäisenä (kenties aivan turhan aikaisin) iski haikeus siitä että kotikaupungista olis lähtö edessä rakkaiden ihmisten luota. Oon saattanu olla Oulusta yhtä jos toista mieltä, en aina läheskään sitä positiivisinta mutta somehow nyt tämän vuoden aikana oon alkanu nähdä tätä paikkaa vähän erilaisin silmin. Johtuu varmaan suurilta osin siitä että muutin omaan ihanaan kämppään ja sain itsenäistä elämää aloitettua tai sitten ihan vaan puhtaasti siitä että tämä on koti. Ehdin siinä jo monet itkutkin itkeä ja äiti sanokin että ootko aivan naurettava ku nyt jo murehdit tommosia. Olenhan minä :-----------)
Mutta niin se vaan taitaa olla että tämä akka lähtee syksyllä asuttamaan Vaasaa yliopisto-opiskelujen merkeissä! Oon vieläki nii järkyttyny ja shokissa ja utopiassa ja kaikessa mahollisessa etten tajua koko asiaa. Eniten tässä ajattelen sitä kuinka onnistuin ja kuinka se kuuluisa parhaansa tekeminen riitti. Sekin että korkeakoulu on juuri yliopisto eikä AMK hämmentää, koska oon jotenkin aina lukenu itteni pois yliopistosta. tässä siis sellainen hetki jolloin tajuaa ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan... tästä koulupaikan tuloksesta oon ehtiny jauhaa melkein jo kyllästymiseen asti kavereiden ja porukoiden kanssa joten taidan kirjotella tänne myöhemmin mm. siitä, kuinka ei olekaan kovin yksinkertaista vain ottaa ja lähteä. mutta kyllä se niin on että i'm going, ainakin 99,9 % varmuudella! tuntuu nii hassulta ajatella tätä, ei oo kovin realistinen olo kyllä vieläkään. varmasti palaan tähän aiheeseen myöhemmin täällä, tästä kyllä riittää juttua kirjoitettavaksi.
sitten akateemisista asioista niihin iänikuisiin tunne-elämän kuohuihin. kuluneen viikon teemana on ollut se kuinka menneet ajat & ihmiset tulevat takaisin ja selvittämättömät eli siksi mieltä kaihertavat asiat on nostettu vihdoin pöydälle. yksi todella inhottava kokemus vähän yli vuoden takaa on hitusen selkeämpi nykyään, kiitos keskustelujen muutamien ihmisten kanssa. oon aina kyllä sitä mieltä että asiat on aina parempi puhua ja selvittää ettei ne jää solmuiksi mieleen. tuntuu oudolta että oon puhunu ihmisen kanssa jonka kanssa en olis koskaan uskonu puhuvani ja puhunu ihmiselle jonka kanssa oon puhunu viimeksi yli vuosi sitten. silti ei ole mitään mielenkiintoa enää palata tekemisiin kyseisten ihmisten kanssa tai ns. kaveerata uudelleen. kaippa se kiltteys mussa antaa aina jossaki määrin periksi, en usko että jos olisin pitkävihainen ihminen tai vastaavaa niin tuskimpa olisin edes käynyt näitä keskusteluja. nyt toivoisinkin että kun asiat on "selvitetty" ja on puhuttu yhtä sun toista monenmoisten ihmisen kanssa niin sellanen turha jälkidramatisointi jäis pois ja annettais vaan olla. no hard feelings, moikataan ku tavataan mutta ei olla tekemisissä. nimittäin on ihana huomata ettei ole oikeastaan enää kiinnostusta näihin juttuihin. tiivistettynä:
there's one thing i want to say
so i'll be brave
you were what i wanted
i gave what i gave
i'm not sorry i met you
i'm not sorry it's over
i'm not sorry
there's nothing to say
i'm not sorry
there's nothing to say
tämä postaus oli nyt niin selkeä kuin voi pienesti krapulaiselta bloggaajalta odottaa, aivan huippuilmat kun oli niin täytyhän se lähteä viinipullon kanssa kiikeliin istuskelleen ja jatkaa vielä baareilemaan! huomenna töihin ysistä viiteen, hurraa vaan =)
