but it's you who'll have further to fall

vähän pitkähkön hiljaisuuden jälkeen kirjottelen taas täällä. viime ajat on ollu jotenki kauheaa pyöritystä! ensinnäkin tämä siitepölyallergisten ihmisten kultakausi on juuri pahimmillaan ja pää on täynnä räkää ja paskaa kiitos kaiken maailman kasvien =) raivostuttavaa ku nenä on koko ajan tukossa ja vaikka kuin niistäis nii ei auta, eikä nuo lääkkeetkään mitä käytän näytä olevan enää tarpeeks tujuja tälläseen siitepölymäärään. unen laatu kärsii ku pittää ettiä sata vuotta sellasta asentoa jossa pystyy hengittämään parhaiten ja yöllä herää jatkuvasti. muutenki tämä valoisuus on vaikuttanu siihen ettei saa unta illalla yhtä hyvin. odotan innolla ens yötä, niinki lupaavalla yhistelmällä ku persellään oleva unirytmi + siitepölyoireet + aamuvuoro ei voi tulla muuta ku nautinnolliset unet....

viikko on menny töitä tehden, lukien ja ensimmäisten pääsykokeiden merkeissä! käväsin koittaan yliopistolla yleisen kasvatustieteen lappuihin kirjottelemista. ala ei nyt sinänsä tunnu nii omalta eikä ollu mittään kovin isoa motivaatiota päästä sisälle, oikeastaan hain lähinnä siksi ettei pääsykokeisiin ollu minkäänlaista materiaalia jota olis pitäny lukea :D hetken jo illalla harkittin herätyskellon pois ottamista ja vapaapäivän viettämistä ihan muissa merkeissä mutta sitte päähän rupes muodostuun kauhukuvat toisesta välivuodesta joten raahaduin Ainon kanssa aamulla sinne kokeeseen. hakijoitahan oli tosiaan neljä täyttä salia ja sisälle otetaan joku 20 niin tiesin mahollisuuksien olevan jotain 0,0000005 prosenttia (asenteesta täys kymppi, i know) mutta ei se koe nyt mitenkää ylitsepääsemätön ollu! en varmasti pääse sinne mutta kyllä sain jonkunäköset kaks esseetä sinne rustattua (toinen oli 6 lausetta pitkä.......) ja enkun monivalintatehtävä psykologian sanastosta ja termistöstä huolimatta oli yllättävän helppo. tulipahan käytyä AISTIMASSA pääsykokeiden tunnelmaa ja kattomassa millasilla tehtävillä ne sinne koittaa saaha porukkaa sisään.

koko tuo kyseinen päivä mistä just selitin osottautu yksinkertaisesti huonoksi. samana päivänä julkistettiin vakava-kokeessa toisiin vaiheisiin päässeet ja heidän joukossaan oli tosi monta mun kaveria, ja tottakai olin ihan älyttömän ilonen kaikkien puolesta mutta samalla synty se kuuluisa paine ja ahistus itelle siitä että mitä musta tulee ja miten ite pärjään. enkä ees hakenu koko alalle! tätä on tosi vaikea selittää ilman että kuulostaa kateelliselta paskapäältä varsinkin kun omia kavereita on tsempannu kokoajan lukemaan ja tiesikin sen että siihen kokeeseen myös luettiin joten on kaikin puolin oikeutettua että sinne toiseen vaiheeseen myös päästiin. mutta jotenkin sinä päivänä se kaikki huoli ja vitutus ja stressi purkautui aivan täydellisesti käsiin, varmaan monen asian summana. tulin kämpille aivan vihasena ja pahalla mielellä ja aloin toki ajattelemaan että mun peli on pelattu enkä varmasti pääse mihinkään kouluun vaikka ne omat tärkeimmät pääsykokeet ei edes oo vielä ollu. lisäksi mielen valtas sekin että suurin ongelmahan mulla tässä jatko-opintoasiassa on ollu se etten ole tienny mitä haluan. pitää olla tällänen special case että muutamatkin alat kiinnostaa mutta mikään ei kiinnosta yli muiden tai tarpeeksi eikä edelleenkään vuoden miettimisen jälkeen tiiä mitä haluaa. ja siitäki tietysti sitte sain lisää vettä myllyyn ja suutuin itelle siitä että mikset sää voi tietää mitä haluat jne jne jne jne. onneksi sitten puhuin parin ihmisen kanssa sinä päivänä aiheesta ja muustakin mieltä painaneesta ja se pahin raivo meni sitte ohi. tulin siihen tulokseen että eihän ihminen voi itteensä syyttää tommosesta asiasta ja että tosiaan se oma koe on vielä edessä, ja jos sinne luen nyt parhaani mukaan, teen kokeen ja ootan tulokset nii oon tehny jo aivan tarpeeksi hyvää työtä. jos mihinkään ei sitte päästä, nii sitte ei päästä. se on sen ajan murhe niinku oon täällä jo sanonu ja tällä hetkellä all i can do is my best.

foödkfödkgödägäaldjg en jaksa jauhaa näistä asioista ennää mutta PAKKO vielä tämä! ens viikolla olis amkin puolelle pääsykokeet pop/jazzlaulupedagogiksi ja tosiaan laulaminen on todella lähellä sydäntä ja aina oon rakastanu sitä ihan hirveesti ja pyrkiny nyt kehittymään myöhemmällä iällä laulutuntien avulla, mutta silti mää koen ton musiikkialalle lähtemisen kauheena dilemmana. jotenki on ollu vähän liikaa sellanen olo että mulla on velvollisuus lähteä opiskelleen laulua korkeakouluun koska on suotu taitoa siihen hommaan (yritän kuulostaa mahdollisimman vähän itserakkaalta!!!!!!) ja petän itseni, huom. en muita ympärillä olevia ihmisiä, vaan itteni. i know, niin kieroutunutta ajattelua, ja oonkin miettiny että minkä vtun takia mun täytyis sinne nyt just hakea jos se ei tunnu ainakaan vielä oikealta? mutta se paine jonka oon ite itelleni asettanu ei anna mun joustaa tässä asiassa. nyt ku tätä kirjottaa niin todellakin huomaan kuinka kieroutunu ja vääristyny ajattelutapa mulla on :::::D pitäis nyt yrittää saada itelle se taottua pähään että jos en vielä ainakaan mee koittaan sinne pääsyä niin en oo epäonnistunu. haluaisin ehkä tällä hetkellä vaan laulamisesta harrastuksena suuremman ja näkyvämmän osan elämää! laulutunteja pitää taas alkaa ottamaan säännöllisemmin ja unelmana olis sellaset tyyliin open mic-illat tai akustiset keikat jossaki. oivoi, ehkä tämäki ongelma tässä ratkeaa itestään!

ihan yleisesti ottaen on kyllä ollu monenmoista juttua mielen päällä viime aikoina, sekä omia että muiden asioita! oon joutunu todistamaan parin tosi läheisen kaverin pitkien ihmissuhteiden päättymistä ja pistäähän se omankin mielen matalaksi kaverin puolesta plus tietenkin synnyttää muistoja ja ajatuksia omista ihmissuhdeongelmista. ei sitä osaa nyt edes kuvitella eikä eläytyä toisen mielipahaan koska omasta vastaavanlaisesta kunnon relationshitistä on abouttirallaa se vuosi nyt aikaa ja kun siitä on nyt päässy yli niin ei edes huvita miettiä. ja inhottavinta onkin se ettei oikeastaan voi sanoa toiselle yhtään mikään mikä korjais tilanteen tai auttais edes vähän oloa, koska totuus on että ei sellaisia sanoja tai tekoja ole =( ei voi sanoa ees sitä minkä tuoreesta muistista voi todenmukasesti sanoa, eli että sää pääset tän yli, you can do this, kaikki järjestyy loppujen lopuksi ja elämä ei lopu tähän. kunpa olis itekin osannu tuota ajatella enemmän huonoina hetkinä vaa onhan se mahotonta. täytyy vaan yrittää olla tukena parhaan mukaan koska jos jotaki tiiän nii sen kuinka kavereiden tärkeys korostuu elämän yllättäessä negatiivisesti. jotenkin kai itse on elänyt tämän seuraavan lauseen mukaisesti jo jonkin aikaa:

jepp, ei välttämättä hyväkään asia. mutta kyllä tässä on aivan normaalina ihmisenä jatkanu elämää vaikkei vakavassa ihmissuhteessa oo ollutkaan hetkeen =)

tännään onki ollu melko perussunnuntai, käytiin äitin ja iskän kanssa haudoilla viemässä kesän ekat kukat ja menin sitte iiiiihanan kotiin lukemaan loppupäiväks. viltti ulos aurinkoon, pikkuvaatteet päälle ja auringon polte iholla <3 lukeminenki suju jopa ihan siedettävästi näissä olosuhteissa.

 rakkaat kesäiset parvekenäkymät!

 mun kylppärin supernaisellinen pikkuhylly <3

 kuuluisaa pääsykoemateriaalia.....

ps. oon sitten todellinen amatöörikuvaaja!
rakkaani aamuvuoro hengittää tässä niskaan aika tehokkaasti muistuttaen siitä että jos meen kaheltatoista nukkumaan nii ehin nukkua 5 ja puoli tuntia! =))))) joten ->