sanomattakin selvää siis että täällä mun saattaa olla pientä sydänsurun poikasta kyläilemässä. tuntuu että tämän lajin ongelmat on kyllä kaikista universaaleimpia ongelmia, niitä on ihan joka puolella maailmaa ihan jokaisella ihmisellä. toinen sellainen juttu on kasvaminen; kaikkien täytyy jossain välissä päästää irti lapsuuden ajoista ja ruveta ottamaan täysi vastuu itsestään ja pärjäämisestään. tässä kotipaikkakunnalta muuttaneena aikamoisen kasvun paikan keskellä nyt yritän löytää edes sitä jotain yhtä omaa tietä jota kulkea nyt ainakin toistaiseksi. muistan että lukioon mennessä oli näitä samoja ajatuksia vaikka tilannehan oli silloin kuitenkin huomattavasti helpompi - 15-vuotias naiivi lapsi hätäili vielä niin kovin aikaisessa vaiheessa että kuinka se oma elämä siitä sitten lähtee järjestymään. nyt on sinänsä samanlainen tilanne, että käynnissä on elämänmuutos koulun suhteen ja uuteen pitää totuttautua mutta ollaan tässä jo muutama vuosi nähty elämää tuon lukion aloituksen jälkeen. en osaa sanoa oonko muuttunut paljonkin niistä ajoista mutta sen tiedän että musta tuntuu ihan helkkarin paljon aikuisemmalta ja tietäväisemmältä. jos nykyään tuntuu pahalta niin se varmasti on tuntunut ihan yhtä pahalta nuorempanakin mutta näinä päivinä tietää, että vaikeatkin tunteet menee ohi.
hei valonkantaja
viaton et ole sinäkään
hei rakkauden antaja
ei oo mitään menetettävää
nyt menee kyllä vähän lässytyksen puolelle mutta rupesin kelaileen (lyhyttä) elämääni taaksepäin ja totesin että kaikki on aina loppujen lopuksi mennyt hyvin! on ollut iloja, suruja, onnea, ystäviä, onnistumisia, kännejä, krapuloita ja kaikkea mahdollista. kai sitä oikeasti sitten sisuuntuu tietämättäänkin kaikista vaikeista kokemuksista ja hyväksyy sen, että jotkut asiat vain on tarkoitettu menemään jollain tietyllä tapaa; ei auta vaikka kuinka taivuttelis niitä epätoivoisena ja tekis kaikkensa muuttaakseen niitä. jännä että tämän postauksen kirjoittamista aloittaessani tuntui ainakin ihan vähän pahemmalta kuin nyt. siitä ei pääse mihinkään että tuntuu ahdistavalta ajatella että aika oikeasti tekee ihmeitä (koska tällä hetkellä aika tuntuu menevän liian hitaasti) ja että sydänsurujen kanssa saa varmasti käydä vielä monta ala- ja ylämäen vuorottelua läpi sekä tässä elämänvaiheessa että myöhemminkin.
kääkkääk, S soitti viiden aikaan että tehdäänkö jotain kehittävämpää kuin kämpillä hengailua ja lupasin soitella puolen tunnin päästä takaisin koska sain just inspiraation kirjoittaa tänne ja hups, puolitoista tuntia myöhemmin kirjoitan edelleen ja no call happened!
ps. loppukevennys:
No comments:
Post a Comment