jos mulla onni ois niin aivan varmasti sen kätkisin

the worst blogger of all time ilmoittautuu! elikkäs, hengissä ollaan vaikka blogissa en olekaan kirjoitellut hetkeen. kirjoittamisen puutoksen syyksi lienee arvattavissa muutto ja kaikki sen tuoma hässäkkä!

lyhyesti: muuttoauto kohti Vaasaa starttasi siis tasan kaksi viikkoa sitten perjantaina ja sunnuntai-iltaan mennessä kämppä näytti jo siltä että siellä asuu ihminen, minun tapauksessani vaan hyvin pelokas ja surullinen ihminen! kävi just niinku ajattelin eli olihan se kova paikka tajuta että nyt kotikonnut jää taakse ja tänne jää nyt toistaiseksi ainakin yksin ihmettelemään kaikkea. suorastaan työnsin porukat autoon välttääkseni long tearful goodbye-tilanteen koska minut tuntien siitä olis juuriki sellainen tullut... ja voitte vain kuvitella kuinka oudolta ja vieraalta tuntui olla ekat illat siellä! puhelin oli korvalla lähes koko ajan ja kova koti-ikävä iski vähän liiankin yllättäen. kaikki ihanat ihmiset jakso kuunnella ja hoki sitä että kuhan koulu alkaa ja saat kamuja ja sosiaalista tekemistä niin kummasti helpottaa, tiesin että tietenkin siinä käy niin mutta siinä olotilassa mikään ei oikeastaan lohduttanut. no, koulu alkoi ja kavereita tuli samantien joten kyllähän se olo helpotti mutta ei nyt vielä voi missään nimessä sanoa aivan viihtyvänsä eikä todeta että täällä on aivan huippumahtavaa. kivaakin on ollut mutta totuttelemista vaatii, voisin valehdella että kaikki on mennyt aivan putkeen mutta silloin voisin olla kirjoittamatta koko aiheesta tänne, mieluummin sitä kertoo fiiliksistään ihan sellaisinaan kuin ne on!

koulun kampus on ihana ja ruoka hyvää, kahvia kuluu ja tosiaan kavereita ja tuttuja on tullut iso liuta! haalarimerkkejäkin on jo kolme kappaletta ja parit bailutkin on käyty ryyppäilemässä. nyt kun miettii paria viikkoa taaksepäin niin ihan ällistyy siitä kuinka alun inhottavat fiilikset ovat pikkuhiljaa muuntuneet innostukseksi ja luottavaisuudeksi sitä kohtaan että kyllä tää tästä lähtee liikkumaan !!!!  kunhan nyt vaan lähtis kunnolla sujumaan elämä uudessa kaupungissa. toivon että löytyis tasapaino uuden ja vanhan välillä ja että pian huomais viihtyvänsä niin ettei jatkuvasti analysoi omia tunteitaan. mieleen hiippailee välillä ajatus siitä kuinka helppoa olisi ollut mennä tuohon tuttuun Oulun yliopistoon jonka vierestä olen ajanut bussilla 20 vuotta - oliskohan se ollut peräti liian helppoa, sitä en tiedä, mutta olen itestäni ihan helvetin ylpeä että uskalsin lähteä epävarmana aika monestakin asiasta kokeilemaan jotain täysin uutta! ala ei ehkä olekaan oma eikä voi tietää kuljettaako elämä takaisin kotiin jo ensi keväänä tai vasta viiden vuoden päästä vai kulkeeko oma tie jotain aivan täysin yllättäviä raiteita (jos asun kahden vuoden päästä Kiinassa niin sillon mua voi lyödä naamaan testatakseen että näänkö unta). tietysti sitä pyrkii siihen että suorittais vähintään kandin tutkinnon loppuun tuolla mutta päätin etten ota mitään kovin kamalia paineita. minkä sille voi jos tällä hetkellä vielä aivan untamona uudessa kaupungissa kokee että veri vetää niin hemmetisti kotiin! :--D

olo on kaikesta hämmennyksestä ja uudesta asiasta huolimatta melko tyhjä, koen hieman vaikeaksi nytkin kirjoitella blogiin koska pää on ääriään myöten täynnä asiaa mutta jotenkin jutut ei meinaa syntyä luonnollisesti! pahoittelen pompottelevaa kirjoitustyyliäni, lupaan koota itseni lähiaikoina ja kirjoittaa muutenkin _hieman_ useammin :)

päivisin huoneissani pyörin odotellen pimeää
iltaisin itselleni etsin mä vain seuran pitäjää
ei sydän käytettynä tyhjiin osais sua kovin paljon ehkä rakastaa
jos joku kaipaa helppoo lempee, tulkoon nyt 

ylimääräistä mä täällä jaan

tykästyin tähän Laura Närhen biisiin ja lätkäisin ekan lainin tämän postauksen otsikoksi samalla miettien sen merkitystä. miten se aina meinaakin tuntua siltä, että vaikka kuin elämässä olisi hyviä asioita ja onnea niin liian usein löytää itsensä murehtimasta ja toivomasta, että jokin asia voisi olla toisin? liittyykö onni oikeastaan vain omaan itseen vai saavuttaako sen jonkun toisen ihmisen kautta? pitääkö omaa onneaan tosiaan suojella niin tarkasti ettei mikään pääse sitä vahingoittamaan? näihin filosofisiin mietteisiin päättyy tämä postaus, seuraavaksi lähden parantamaan maailmaa ja kotikaipuuta leipomalla tonnikalapiirakan. hejdo :) ja hei! jos tätä blogia on eksynyt lukemaan ns. tuntemattomatkin niin liittykää ihmeessä lukijoiksi, olis mahtavaa tietää muiden mielenkiinnosta!